Kasvukipuja

Odotellessa koulujen loppumista ja kesäloman alkamista on jotenkin haikea olo. Toisaalta iloitsee siitä, että hetkeen ei tarvitse kulkea kellon mukaan, saa nukkua myöhään ja valvoa öisin. Minnekään ei ole kiire.


Takaa nousee kuitenkin haikeus. Suru siitä, että lapset kasvavat ja että jälleen on yksi luokka takana. Kuopus ei ole enää pieni tokaluokkalainen ja esikoinenkin aloittaa syksyllä viimeisen vuotensa tutussa ja niin rakkaaksi tulleessa pienessä kyläkoulussa. On paha olla. Vuosi vielä ja esikoinen lähtee yläkouluun.


Kuinka näitä hetkiä kaipaakaan. Pieniä poikia reput selässään koulukyytiä odottamassa. Nahistelua ja raivoamista. Kiireisiä aamuja, jolloin mikään ei suju ja kaikilta menee hermo. Tauotonta puhetta peleistä. Kaikkia niitä pieniä asioita, jotka nyt tekevät hulluksi ja joita muutaman vuoden kuluttua kaipaa ihan hulluna. Ei tahtoisi päästää irti.


Miten sitä osaa? Elää, kun Lego -kämppä on tyhjä eikä joka puolella loju vaatteita ja Aku Ankkoja. Ei kuule kiljumista eikä tappelun ääniä. Kukaan ei huuda äitiä. Miten siitä selviää? Vai selviääkö ollenkaan, kun olet ollut niin tyhmä, että olet elänyt lapsillesi koko sydämelläsi ja hengittänyt vain heitä. Tyhmä, mutta en kadu. Yhtäkään heidän kanssaan vietettyä hetkeä. En kadu sitä, että perhepedissä nukuttiin kolmevuotiaiksi asti. En kadu riitoja ja pahoja sanoja, jatkuvaa halaamista enkä tehtyjä virheitä. Ne kasvattivat minusta äidin ja lapsista ihmisen alut, jotka seisovat tukevasti jaloillaan ja uskaltavat kapinoida. Tietävät, että sanoivat tai tekivät he mitä tahansa, se kestetään. Rakkaus ei lopu, vaikka se paha olo kaadettaisiinkin vanhempien niskaan. Kasvatti lapset, jotka tietävät, että heitä rakastetaan. Ehdoitta ja ihan sellaisina kompuroivina raakileina kuin he ovatkaan. Tietävät, että virheitä saa tehdä, niistä opitaan.


Vuosi on vielä aikaa. Olla pieni. Sitten elämä muuttuu. Äiti ei ole enää ihme. Kaverit vievät mukanaan. Vähän sitä on jo päästy näkemään. Iloa siitä, kun on huomattu, kuinka kivaa on, kun lieka ei ole enää niin kireällä. Saa mennä jo vähän ja olla kavereiden kanssa. Muuallakin kuin kotona. Tekstaillaan ja kerrotaan salaisuuksia. Ihastutaan ja rakastutaan. Vielä siitä kerrotaan, kun tykätään. Mutta kuinka kauan?


Halaan kyllä. Niin kauan kuin antavat. Ja pussailen ja naputan, huudan ja raivoan ja toivon, että kaiken tämän sekopäisen arjen kautta opitaan ymmärtämään, että vaikka sitä joskus lähdetäänkin niin kotiin on lyhyt matka ja ovi on aina auki.