Pappeja ja hautajaisia.

Viimeaikoina on tullut mietittyä paljon kuolemaa. On pitänyt valvoa öisin ja yöllä on ajatuksilla aikaa vaeltaa. On tullut mietittyä omaa perhettä. Ystäviä ja niitä rakkaita, joista on jo joutunut luopumaan. Anoppia. Hautajaisia ihan yleensä.


Hautajaisten kautta ajatukset ovat nitkahtaneet pappeihin ja siihen, miten pappi on onnistunut joko a) pilaamaan hautajaiset ihan totaalisesti tai b) tehnyt hautajaisista tilaisuuden, jossa olisi tehnyt mieli ponkaista pystyyn ja ruveta taputtamaan. Kokemuksia on molemmista.


Pomon hautajaisissa olisi tehnyt mieli huutaa hurraata ja taputtaa. Ei sen takia, että pomo kuopattiin vaan sen takia, että pappi oli niin loistava. Hautajaisiin oli osunut nuori tuuraaja, joka oli viime hetkellä hälytetty hommiin. Nuori pappi oli lyhyestä varoitusajasta huolimatta jotenkin onnistunut kaivelemaan pomon syvimmän olemuksen irti pomon läheisiltä ja saarna oli niin hyvä, että koko kirkkokansa ei osannut muuta kuin kuunnella sitä suu auki samalla kun sielut huusivat halleluujaa.
Saarnassa oli huumoria ja syvyyttä. Se oli oivaltava, hauska ja samalla aikaa koskettava. Papin puhe tuli meitä kaikkia niin lähelle, että siunaustilaisuuden jälkeen olimme lähes euforisessa tilassa. Hyvä pappi!


Sen toisen ääripään piti osua sitten anopin hautajaisiin. Voi äiti mitä tekstiä. Puheen tempo oli sellainen että olisi tehnyt mieli käydä potkaisemassa perseeseen, jos vaikka olisi tullut vähän vauhtia. Koko ajan odotti että hyytyykö pappi ylämäkeen vai jaksaako perille. Ja se teksti. Niin kuin puhelinluetteloa tai virkatodistusta olisi lainannut: "Se ja se syntyi siellä ja siellä, muutti sinne ja tänne, meni naimisiin sen ja sen kanssa ja sai niin ja näin monta lasta. Eli, oli, sairastui ja kuoli. Piti ruoanlaitosta ja käsitöistä. VOI JEESUS! Teki mieli käydä vetämässä turpaan. Mitä paskapuhetta ja vielä anopista! Jos vähän olisi viitsinyt kaivella ja kysellä. Ihminen on niin paljon muutakin kuin nimi, osoite, aviosääty ja harrastukset. Missä sielu? Missä luonne? MISSÄ IHMISEN ELÄMÄ? Ja missä se mitä hän meille kaikille merkitsi. Jos me jäyhät suomalaiset emme sitä itse osaa kertoa tai saa sitä sydämestämme irti niin olisiko ehkä voinut kysyä, kaivella, paneutua? Nähdä vaivaa. Olisimme ehkä saaneet muutakin kuin pelkän väestörekisteriotteen. Ja miksi muuten vainajasta pitää puhua sukunimellä? "Maija Meikäläinen oli sitä ja Maija Meikäläinen oli tätä." Eivätköhän kaikki hautajaisissa mukana olevat tiedä ketä ovat saattamassa. Kuulostaisi niin paljon paremmalta ja läheisemmältä, jos vainajasta puhuttaisiin ihan vaan etunimellä.


Anoppi eli mukana. Sivustalla seuraten, mukana kulkien. Ei tehnyt itseään tykö, ei tyrkyttänyt mielipiteitään. Kertoi ne jos olin tarpeeksi älykäs kysymään. Auttoi, jos olin tarpeeksi nöyrä pyytämään. Huolehti ja rakasti. Omalla hiljaisella tavallaan, tekemättä itsestään suurta numeroa.


Anoppi oli viisas nainen. Tiesi milloin olla hiljaa ja milloin piti antaa toisen kompuroida ja oivaltaa itse mistä oli kysymys. Tiesi myös milloin suu piti aukaista ja pukata toinen takaisin maan pinnalle.
Anopille oli helppo puhua, mistä vaan, koska vaan. Hänellä oli aina aikaa pysähtyä ja kuunnella ja joskus varmaan mielessään myös naureskella että ”voi, voi lapsukainen, vähänpä sinä tiedät, odotahan kun kasvat ja ymmärrät…”


Kuka nyt opettaa, keneltä nyt kysyn, kenelle nyt valitan? Mistä nyt löytyy se järki ja viisaus, joka ennen löytyi mumman pihapenkiltä? Kuinka hyvä hänen kanssaan olikaan nauraa.


Silloin kun esikoinen syntyi ja nukuttiin alakerrassa, oli tapanani yöllä kolmen aikaan tissiltä toiselle vaihdettaessa kurkistaa ikkunasta naapuriin. Tuvassa ja kamarissa paloi valo, anoppi luki, kun ei saanut unta. Kuinka turvallista olikaan kääntää kylkeä ja nukahtaa, kun tiesi että anoppi valvoi. Ja kuinka hyvä tunne tulikaan silloin, kun autolla ajeli kaupasta kotiin, hiljensi postilaatikoille tullessa vauhtia ja vilkaisi mummolan ikkunaan ja näki anopin istumassa keinutuolissa lehti kädessään. Oli helppo kääntyä kotiin.


Niin - oi pappi - anoppi oli vaimo, äiti, mummo ja ystävä. Mutta se mikä hänestä eniten välittyi oli kuitenkin se hiljainen viisaus, rauhallisuus ja rakkaus. Kuten mies kerran sanoi, meille on ollut kaikkien aina helppo tulla. Ja me kaikki heille joskus tulleet tiedämme miksi, oli kuin olisi tullut äidin luo kotiin.


Muistotilaisuudessahan kaiken olisi voinut kertoa. Ihan itse. Niin. Toiset siihen pystyvät, toiset eivät. Jotenkin kuitenkin luotan siihen, että siellä jossain, jollain tavalla anoppi tietää. Ja mikä lohduttaa, on se että sain aikanaan suuni auki ja kerroin vielä kun voin, miten paljon häntä rakastan ja kuinka paljon hän minulle merkitsee. Jollain lailla kuoleman aiheuttama suru oli sen vuoksi helpompaa kestää. Kun ei jäänyt mitään sanomatta. Kaikki mikä oli tärkeää kerrottiin.

Naapuriin tulee aina vain öisin vilkaistua. Tuvassa ei pala enää valo, vaari sammuttaa sen. Nyt valvon vain minä.

kuvat lainattu täältä:

http://www.searchquotes.com/search/Funeral/

http://www.google.fi/url?sa=i&rct=j&q=&esrc=s&source=images&cd=&docid=yyJlMp23_1rN_M&tbnid=JkEPS0BW_SKVfM:&ved=0CAEQjxw&url=http%3A%2F%2Fslodive.com%2Finspiration%2Ffunny-quotes-and-pictures%2F&ei=vmoLU6nqEqn9ywOg8IDgDg&bvm=bv.61725948,d.bGQ&psig=AFQjCNFkOz0Gl85fe-BtW0DhXTHH8rPwpQ&ust=1393343226556262