Kun lapsi sairastuu - osa 2...

Olen yrittänyt muistella, miltä silloin tuntui kun istuttiin miehen kassa teholla ja lääkäri kertoi, että tilanne on nyt todella vakava ja lapsi kriittisessä tilassa.


En muista muuta kuin sen kauhun ja sen että kurkkua kuristi eikä saanut henkeä. Mitään ei pystynyt sanomaan, suu ei vain auennut. Silmät katsoivat, mutta eivät nähneet mitään. Lääkäri piti käsistä kiinni ja silitti. Minun olisi tehnyt mieli karjua. Eikö kukaan muu kuullut, kuinka minun sydämeni huusi! Samaan aikaan aivot tekivät töitä täydellä teholla. Systemaattisesti ja järkevästi. Punnitsivat eri vaihtoehtoja ja analysoivat tilannetta.


Minä olen tekijä. Silloin kun jotain sattuu, minä en jää seisomaan, minä teen. Tiedostan ongelman ja tilanteen ja toimin. Nyt en siihen pystynyt ja se teki minut hulluksi. Piti jättää kaikki toisten hoidettavaksi. Ei voinut kysyä, ei saanut nähdä, ei tiennyt. Piti vain luottaa ja se oli viedä hengen.
Pikku hiljaa, lääkärin puhetta kuunnellessa, ajatukset hyökkäsivät. Kieltäydyin ajattelemasta kuolemaa. Lapsi ei kuolisi. Se ei ollut vaihtoehto. Sen päätin. Kaikki menee hyvin. Minä en mene täältä kotiin kuolleen lapsen kanssa. En mene kotiin ja astu yksin hänen huoneeseensa. En mene kotiin ja tiedä, että kukaan ei huoneessa enää leiki, näe näitä tavaroita, nuku tuossa sängyssä. En mene kotiin tietäen, että ainoa mitä jäi oli likaiset vaatteet ja niissä lapsen tuoksu. En. Se ei ole vaihtoehto.


Lääkäri puhui ja minä kuuntelin toisella korvalla ja rukoilin. Huusin sielu verillä ja pyysin. En luvannut sitä enkä tätä, en uhkaillut, en vannonut. Pyysin. Juteltuaan hetken kanssamme, juuri kun lääkäri oli palaamassa teho-osastolle, tuli hänelle teho-osastolta viesti, tilanne on saatu vakaaksi. Lääkäri hymyili, otti meitä käsistä ja sanoi, mennään.


Siinä se makasi, letkuja täynnä, minun sieluni. Koneet piiputtivat taustalla, ympärillä pyöri henkilökuntaa. Joku toi tuolin. Yhden sängyn kummallekin puolelle. Minulle ja isälle. Siinä me sitten istuimme kaksi yötä ja kaksi päivää. Nukkumatta, ei väsyttänyt. Lähes syömättä, ei ollut nälkä. Adrenaliinia täynnä. Pidimme pienestä kylmästä kädestä kiinni. Olimme hiljaa, yksin ajatustemme kanssa. Kumpikaan meistä ei uskaltanut puhua toisilleen muuta kuin ne pakolliset, isä ja minä, pysyimme hetkessä, keskityimme tilanteeseen, muuten olisimme revenneet kahtia ja romahtaneet.


Diagnoosi oli ykköstyypin diabetes, joka oli tehnyt tuloaan jo pitkään, huomaamatta, ilman niitä tavallisia merkkejä. Petollisesti ja salakavalasti, kunnes löi päälle täysillä ja iski pintaan koko voimallaan. Ellei lapsi olisi ruvennut oireilemaan silmiään, ei meillä aamulla olisi ollut lasta. Ellei pään sisällä joku olisi pistänyt meitä lähtemään ensiapuun, ei meillä olisi ollut lasta. Mutta me lähdimme. Pienen, typerän syyn takia keskussairaalan ensiapuun uuden vuoden yönä, vähän anteeksi pyydellen, silmätippoja hakemaan. Meillä oli matkassa joku. Joku joka piti huolta lapsesta, joku joka sai meidät toimimaan. Joku, joka pelasti lapsen hengen. Enkeli, Taivaan Isä, joku. Ja sitä jotain minä kiitän.


Ajatukset lensivät typerissä asioissa siinä sängyn vierellä istuessa: lapsen elämässä, kaikessa siinä mistä hän joutui luopumaan, kaikessa siinä mitä tämä sairaus toi mukanaan ja vei mukanaan. Pesemättömässä pyykissä, isoveljessä, siinä ruokkiko kissaa kukaan. Oli aikaa ajatella ja järjestää elämä uudelleen. Vihasin ja olin kiitollinen.
Kaksi yötä, kaksi päivää. Kaksi hyvää yötä ja kaksi hyvää päivää, joiden aikana me pääsimme asian kanssa sinuiksi. Me ja lapsi. Teho-osastolta lasten osastolle ja uuden elämän opetteluun. Uutta tietoa ja uusia asioita toisensa perään. Meidän ei annettu jäädä ihmettelemään vaan meidät pistettiin heti työn touhuun. Laskemaan hiilihydraatteja, pistämään ja elämään. Meille näytettiin kädestä pitäen, että meillä ei ole mitään hätää. Elämä jatkuu ja aurinko nousee edelleenkin. Päästiin pienille kotilomille, jotka lopullisesti osoittivat meille sen, että arki on edelleen arkea. Pyykkiä tulee, lapset tinttailevat ja vanhemmilta menee hermo. Päivittäin. Eipä tuntunut kärsimys jalostaneen ketään meistä. Meillä asuivat edelleen samat toisiaan härnäävät kakarat ja hermorauniot vanhemmat. Kissakin oli ihan normaali. Sama arki, samat ihmiset, vähän vaan erilaisena.