Voiko ajatuksella tappaa?

Se että oma lapsi melkein kuolee tavallaan pysäyttää ja tavallaan ei. Arjessa on ne tietyt jutut jotka on pakko tehdä, tuntui miltä tuntui, jaksoi tai ei. Arki ei pysähdy vaikka elämä pysähtyisi. On asioita, joita pystyy ajattelemaan ja toisia, joiden ei anna tulla esiin. Pitää ne lukittuina eikä päästä valoon. Olisi liian vaarallista raottaa lipasta ja kurkistaa pään sisään. Ellet pidä varaasi Se tulee ja vie kaiken.


Perusasiat on käsitelty. Ne ovat ok eikä niistä ole vaaraa. Perusasiat uivat pinnalla, ovat suhteellisen vaarattomia ja hyväksyttävissä. Suuret kalat väijyvät pohjamudissa eikä niitä häiritä. Ei vielä. "Joskus ne tulevat vastaan", kaikki sanovat, "ellei niitä käsittele, niin sitten romahtaa totaalisesti." Olkoon sitten niin. Nyt niitä ei ajatella. Ei uskalla vaikka pystyisikin. On taikauskoinen olo.


Ennen Sitä Yhtä Päivää ajelin autolla ja radiosta tuli Tehosekoittimen "Hetken tie on kevyt", jonka mukana ajatukseni jostain syystä hyppäsivät hautajaisiin. Mieleen tuli, kuinka kamalaa olisi, jos lapsi kuolisi. Tuli mieleen, kuinka kirkossa soitettaisiin sitä ja tätä ja mieli täyttyi muistotilaisuudesta ja ajatuksista.
Ajoin autoa, kuuntelin musiikkia, ajattelin ja itkin.


Päivä siitä ja olimme teho-osastolla lapsen kanssa. Sen lapsen, jota ajaessani ajattelin ja jota ajaessani surin. Miksi? Miksi tuollaiset ajatukset? Mistä ne tulivat? Miksi omasta lapsesta ja miksi juuri hänestä? Miksi? Herätinkö jonkun henkiin? Manasinko jonkun? Avasinko portin jonnekin?. Etiäinenkö? Mikä valtava syyllisyyden tunne ja tuska, kun istuin teho-osastolla ja odotin tietoa. Minäkö tämän tein? Ajatuksillani? Kuvitelmillani? Taasko?


Kerran ennenkin kävi näin. Näin eräästä henkilöstä unta ja seuraavana päivänä tuli ajatus. Jos tämä henkilö olisi kuollut tuon toisen tilalta, joka nyt kuoli, niin kyllä sitten asia hoidettaisiin aivan toisella tavalla. Seuraavana päivänä se kuoli. Se jota ajattelin. Naps ja poissa ja asia hoidettiin toisella tavalla.


Järki sanoo, että ajatus ei voi tappaa. Mutta miksi näin tapahtui? Etiäisiäkö vai sattumaa? Pahojen asioiden esiin manaamistako? Niin tai näin. En ajattele enkä käsittele yhtään mitään. En avaa sitä laatikkoa enkä sörki pohjamutia. En uskalla. Lanka on vielä liian ohut enkä ota riskiä.


Voiko ajatuksella tappaa? Ei voi. Mutta...
Tällä kertaa kävi hyvin, mutta jos sukellan, mikä nousee ylös?