Autoa mä katsastan...

Tänään oli sitten se vihonviimeinen mahdollisuus katsastaa auto ja perinteiden mukaisesti aika katsastukseen tuli varattua vasta eilen, mitä sitä turhia hötkyilemään, viimetinka on ihan hyvä aika hoitaa hommat. Aamulla vielä häthätää viruttelin pahimmat kurat kyljistä, hakkasin kivettyneet kurat pyöränkoteloista ja katsastuskonttorille ajellessa pyyhin vielä nenäliinalla kojelaudalta pölyjä ja survoin Star Wars -keräilykorttien käärepapereita ja tyhjiä pillimehupurkkeja käsilaukkuun.


Itsekseni tuumin, kun meinasin vetää yhdessä kurvissa kanavaan, kun olin kumartunut pyyhkimään auton ovipaneelista tenavan suutuspäissään potkaisemaa kuraisen kumpparin jälkeä, että olisi ollut hiukka noloa soittaa poliisille kanavan pohjalta, että ette millään viitsisi tulla vetämään tätiä kanavasta pois, kun auto lipesi hanskasta pölyjä pyyhkiessä. Onneksi hoksasin kurkata tuulilasiin ajoissa ja ehdin kääntää rattia ja päästiin turvallisesti katsastuskonttorille.


Ongelmana auton katsastamisessa on tämä meikäläisen asuinpaikka ja tie, jota pitkin tänne ja täältä ajellaan. Kotiin ja kotoa pois päästäkseen täytyy ajaa runsas viisi kilometriä soratietä, joka parhaimmillaan on mitä ihanin ja pahimmillaan jotain niin käsittämättömän helvetillistä, että sitä ei usko ellei itse kokeile. Tiehen ja sen ominaisuuksiin sen kummemmin puuttumatta totean vain, että katsastukseen mentäessä ei koskaan voi olla varma lopputuloksesta. Joskus menee hyvin ja joskus päin helvettiä. Tänään meni päin helvettiä.


Paikallisen katsastuskonttorin naiset eivät ilmeisesti ole käyneet asiakaspalvelukursseja. Toiseen näistä kahdesta tutustuin viime vuonna ja meinasin survoa rouvan perseeseen nitojan poikittain. Tämän päiväinen tuntui käyneen läpi saman työhönopastusprosessin. Meikäläinen ymmärsi pitää turpansa kiinni omalla vuorollaan, kun jonossa edellä ollut nainen kiristi vastaanottohenkilön ruuvia oikein urakalla. Täti oli tullut palauttamaan autonsa kilpiä ja oli ajatellut asian hoituvan vain sillä, että paukauttaa kilvet tiskille ja sanoo heippa. No ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Täti aukoi päätään ja vastaanottohenkilö ampui takaisin sanoja säästelemättä. Minä hinkkasin kengänkärjellä lattiaa ja yritin olla näkymätön ja minun takanani omaa vuoroaan odotellut mies häipyi ulos.
Tilanne rauhoittui, kun täti nappasi kilvet pöydältä kainaloonsa ja oven paukauttaen paineli haistatellen ulos. Vastaanottohenkilö huusi vielä suoli pitkällä perään, että "vaikkei uskoisi päällepäin, niin meidänkin pitää täällä syödä joskus" ja kääntyi punaisena ja hampaita kiristellen meikäläisen puoleen että mitä saisi olla ja huokaisi raskaasti. Pihalle paennut mieskin uskaltautui takaisin sisälle ja jäi kyyristelemään meikäläisen selän taakse. Ei siinä mitään, vastaanottohenkilön pulssi tasaantui ja hoidettiin homma ja ei kun istumaan ja odottelemaan, että joku ajaa auton telineille.


Lueskelin siinä Tekniikan Maailmaa kun paikalle saapui maailman kovin jätkä katsastuttamaan peräkärryään tuosta noin vain ilman ajanvarausta ja vastaanottohenkilö yritti selittää hampaita kiristellen, että heillä yksi inssi sairastui kesken päivän ja joutui lähtemään kotiin ja toinen on raskaan kaluston tarkastuksissa ja kolmannella on varauksia koko päiväksi, eikä aikoja ole ennen kuin perjantaille. Maailman kovimmalle tämä ei tietenkään käynyt ja piti soitella aluepäällikölle. Tuli niin sääli vastaanottohenkilöä ja samalla ajattelin, että tässähän olisi meikäläiselle työpaikka, jossa saisi toteuttaa ja ilmaista itseään kunnolla, ei tarvitsisi hillitä tai jarrutella. Suorastaan odotin vesi kielellä, että maailman kovin kysyisi, josko voisi katsastaa kärrynsä ennen minua. Olisi poistunut sen jälkeen aisa takapuolessa. Ei kysynyt ja piti olla hiljaa :(


Lyhyestä virsi kaunis, auto pomppasi kuin pallo. Kuskin puoleinen etuiskari oli paskana, asia, jonka olin osannut arvatakin, kun keväällä täräytin rakkaalla kototielläni helvetinmoiseen kraateriin ja kuului aivan tajuton paukahdus. Loppuraportti kehotti uusimaan vielä akselista jonkun härpäkkeen, josta pihalle paennut omaa vuoroaan odottanut mies, joka uskalsi viimein avata suunsa, kysyi naureskellen, että tietääkös rouva että tämä kyseinen härpäke on tieteelliseltä nimeltään "koiranluut" ja iski silmää perään. Teki mieli sanoa, että ehe, ehe olipa hauskaa ja näyttää keskaria ja tokaista, että tietääkös pallinaama, että rouva kävi ammattikoulun autopuolta jonkin aikaa ja tunnistaa jopa tunkan.


No ei siinä mitään. Vikalista kourassa kotiin ja kohti uusia seikkailuja autokorjaamojen ihmeellisen maailmaan. Siinä sitä riittääkin kerrottavaa. Jaksattekos odotella :)


Sen verran vielä kerron, että Tekniikan Maailmasta opin sen, että syy siihen, että miehet kuolevat yleensä naisia nuorempana on luonnon valinnassa. Luonto(kin) ymmärtää naisen olevan kehityksen ja elämän kannalta tärkeämmän ja karsii dna:sta sellaiset viat ja virheet, jotka heikentäisivät naisen selviämistä. Miesten viat jätetään, miehillä kun ei evoluution kannalta juurikaan ole merkitystä. Taidan ruveta kestotilaajaksi.